Eero Raittinen on Markus Nordenstrengin sanoin No Stranger To The Blues, eli hän on tulkinnut musiikkia ansiokkaasti aiemminkin. ”Blues” pitää tässä käsittää mieluummin blues-henkisenä perinnemusiikkina kuin Robert Johnson -pohjaisena arkistotylsyytenä.
Eero Raittinen hoitaa päälaulut erinomaisesti. Yhtä lailla kiitosta pitää antaa The Noisy Kind Of Menille, joka ei suostu olemaan pelkkä taustayhtye, vaan elää omaa sävykästä elämäänsä Raittisen ympärillä. Kyvykäs bändi koostuu pitkälti samoista soittajista kuin Nordenstrengin viimevuotinen Songs From Red Hill, eikä ole kovin kaukaa haettua pitää Woodstockia eräänlaisena Punavuoren laulujen sisarlevynä, vaikka tämän tunnelma onkin sinisävyisempi.
Päälaulajan ei tarvitse todistella omaa erinomaisuuttaan. Jälki kuulostaa rennolta mutta ei huitaisten vetäistyltä. Yli puolet kappaleista on kotimaista tuotantoa. Ne ovat hienoa, Raittisen tulkittavaksi sopivaa tavaraa, mutta uutta henkeä puhalletaan niinkin kuluneeseen palaan kuin For What It’s Worth, jota slidekitara värittää onnistuneesti. Koko levy on tasokas, mutta sen parhaimmistoon kuuluu viimeisenä varsinaisena Suomi-palana kuultu Janne Haaviston This Is How It All Ends, jolla tyylikkäästi harmaantunut Raittinen ja kumppanit panevat parastaan Levon Helmin studiolla.
Hyviä ovat myös bonuksina kuultavat live-esitykset ja mainiolle mielelle tulee koko levystä.