Rennon ja osaavan retrojazz-combon kakkoslevyllä “bad” tarkoittaa edelleen samaa kuin tietty asiallinen “cool”, johon otsakkeen muotoilukin viekkaasti viittaa. “Fredator” Fredrikssonin sähäkkä rumputyöskentely ja Panu Savolaisen vibrafonin kuulaammat perkussiot luovat mielikuvien taustakankaan sekä soundtrackin, johon fonit ja trumpetti tuikkivat tarkkoja yhteisiskuja ja vapaampia soolo-osuuksia.
Virkeästä rytmityksestä ja lennokkaista repäisyistä huolimatta tyylitelmät jäävät hiukan toivottua muodollisemmiksi. Kyse ei liene mistään puritaanisesta tarkkuudesta, vaan pikemminkin siitä, että kappaleet ovat laboratoriomaisen tarkkoja ja pelkistettyjä. Pakkopaita on sen verran löysällä, että solistit saavat hyökättyä omiin näytön paikkoihinsa, mutta yhdessä ei sittenkään riehaannuta jatsin iloista ihan mukaansa tempaavan avoimesti.