Levyn aloitus on harhaanjohtava. Avausraita Gas Stationin ja Terribly Darkin överisti geitatut rummut ja muoviset syntetisoijat ennakoivat kasariretroa, mutta vaikutelma muuttuu hetkessä. To The Soul on suurimmalta osin verkkaista, pianovetoista laulelmamusiikkia.
Kolmannen varsinainen albuminsa julkaissut Frida Hyvönen ei ole tavanomaisimpia biisintekijöitä. Hänen lauluissaan on mukavasti pureskeltavaa ja sulateltavaa, yllättäviä sointukulkuja, modulaatioita ja vapaarytmisiä osioita, eikä hänen läpitunkeva laulusoundinsakaan varmasti miellytä kaikkia. Hienostuneesti lipuvista Farmor- ja Hand -kappaleista tulevat väistämättä mieleen Kate Bushin sensuellit kuvaelmat mutta yhtä lailla myös Rufus Wainwrightin grandioosit minisinfoniat.
To The Soul -albumilla Hyvönen etsii valoa ja lämpöä, joka tuntuu karkaavan koko ajan käsistä. Erosta kertovalla Saying Goodbye -kappaleella Hän laulaa: ”I don’t mean to make a drama/It’s against all I believe in”, mutta pajattaa jo seuraavassa käänteessä kuin sääliä kerjäten.
Musiikin jännite muodostuu pitkälti sisällön ja muodon leikkisästä ristiriidasta. Levyn ongelmaksi muodostuu kuitenkin rakenne. To The Soulista on vaikea löytää mitään kokonaisuutta kannattelevaa logiikkaa. Levyn jälkimmäisellä puoliskolla mahtiballadit seuraavat toisiaan, eikä tunnelmaa kevennetä edes hetkeksi. Kuuntelu muuttuu helposti raskaaksi kokemukseksi.