Itä-Englannin St Albansia liputtava Friendly Fires jonglööraa ahkerasti vastakohdilla monitasoisella mutta yksisuuntaisella toisella levyllään. Sen ilotulituskertosäkeet ja ekstaasin yllyttämiä tunnelatauksia kurottelevat kliimaksit saattavat kuulijan trooppisten reivien kierteisiin, mutta taustalla kalvavat paskamainen maailma ja nainen, jolla oli muita suunnitelmia. Tunnepitoisesta jälki-hc:stä 2000-luvun puolivälin liberaaliin tanssittavaan poppiin ponnistanut kolmikko kääntää dramaattisetkin suhdekoukerot juhlallisesti räiskyviksi tamppausorgioiksi ja jättää kuulijan päätettäväksi, onko kyse eskapismista, pinnallisuudesta vai elämän ihmeellisyydestä.
Tunnepaletti ja helmeilevä tuotanto palautuvat vaikutteisiin – 1980-luvun jälkipuoliskon sähköiseen r&b:hen, emo-punkiin ja toisen sukupolven Detroit-technoon – joiden moniarvoisuus antaa trion tanssittavalle indiepopille vierasta syvyyttä. Jos jokin kytkee huolella hoivatun, sensuellin mutta sentimentaalisen Palan edeltäjäänsä (Friendly Fires, 2008), se on intensiteetti: hellittämätön, päälle vyöryvä liike, joka ei laukea vaan johtaa huipusta korkeampaan.
Vaihteita on yksi, värejä monta, melodioita miljoona. 1980-luvun ajankuvaa tavoittelevia tekstuureja ja sydäntä kuristavia sanoituksia naittava levy voi muodostua kesän soundtrackiksi mutta kerännee pölyä jo elokuun lopussa.