GRAVEYARD: Hisingen Blues

GRAVEYARD
Hisingen Blues
Nuclear Blast

Myös Suomessa heti tuoreeltaan kulmakarvoja kohottaneen Graveyardin nimetön debyytti (2008) oli pienoinen tapaus. Hurrien 1970-lukulainen jytä­rock tuoksui koipalloilta ja ajastaan jäljessä olevilta miedoilta huumeilta. Kai juuri siksi progesta ja jazzista asti vaikutteitaan imenyt retrosoundi oli järjen vastaisesti todella tenhoavaa. Esikoinen oli lupaava, parhaimmillaan omasta tunkkaisuudestaan ylpeää oman napanöyhdän kaivamista. Siis pelkästään positiivisella tavalla.

Kakkosalbumi kehiin ja holtti pois. Niinhän? Hisingen Blues taiteilee jatkuvasti sillä rajalla, että analyyttisyydellä tekisi mieli viskata vesilintua, mutta valitettavasti levy on vain yhtä hyvä kuin debyytti. Paljon ei jää puuttumaan, mutta liikaa kuitenkin.

Tunnelma on kohdillaan lämpimästi hönkivistä soundeista alkaen. Sävellyksissä on imua, janttereilla tyylitajua soittaa vuoroin hiukkasen liian riehakkaasti, välillä niin simppelisti, että tuntuu ettei 1980-lukua olisi koskaan tullutkaan. Kiusallisesti joka kerta kun fiilis on uppoutumassa riittävän syvälle, jalkapohjat koskettavat maata.

Hisingen Bluesilla ei sittenkään ole tarpeeksi taikuutta. Ei naiivia höpöhöpö-henkeä tai kajahtanutta magiikkaa. Vain autenttisesti tehtyä retrorockia.
Niin makeasti Graveyard soosiaan sekoittaa, että alkuvuoden kuumimmat jytäboogiet Hisingen Bluesista toki saa. Creaminsa, Black Sabbathinsa ja Led Zeppelininsä palvoneet svenskit olisivat silti pystyneet parempaan.