GRAVEYARD: Lights Out

Arvio julkaistu Soundissa 10/2012.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.

Arvio

GRAVEYARD
Lights Out
Nuclear Blast

Tapahtunut Grave­yardille sitten viim­e levytyksen: läpimurto kotimaassaan Ruotsissa, jossa yhtye pokkasi paikallisen Grammy-palkinnon Hisingen Bluesista (2011) parhaana hardrock-albumina, sekä lupauksia läpimurrosta Amerikassa, vaikka Graveyardin boogie onkin lähempänä brittien soitto-orientoitunutta koulukuntaa kuin San Franciscon maailmoja halailevaa kukkaiskansaa. Luulen, että uusia ystäviä on tullut myös Suomen-keikoilla, joilla pumppu on saanut introvertin tukka silmillä soittelun näyttämään ja kuulostamaan tenhoavalta.

Pekka Laine kirjoitti osuvasti viime numerossa, kuinka parhaimmat vanhaa jytärocksoundia ylläpitävät nykypäivän bändit ja niiden diggailu eivät ole älyllä selitettäviä asioita. Musa joko kulkee tai ei. Graveyard on tästä loistava esimerkki. Autenttisuus tai uskottavuus ovat käsitteitä, jotka rockin soittamiseen usein liitetään, mutta harvoin konkreettisesti pystyy määrittelemään, miksi jollain on niihin tarvittavaa karismaa ja jollain toisella ei. Sen vain tuntee. Lights Outilla sen aistii luissaan.

On raportoitu, että Lights Outilla Graveyard olisi aiempaa enemmän uppoutunut Freehen, Creamiin ja seiskariprogeen. Saattaa olla, mutta kun touhutaan vanhakantaisen – vältetään sitä r:llä alkavaa viisikirjaimista sanaa – rockin äärellä, niin lähestymistavan muutokset ovat kosmeettisia. Se on vain rockia ja siitä saa tykätä.

Monille Hisingen Blues oli vuoden rokkilevyjä. Se olikin mahtava kiekko, mutta odotukset oli paalutettu niin mahdottomiin mittasuhteisiin, että “halolla päähän” -efektiä ei päässyt syntymään. Kun Lights Outia kuulee ensi kerran pienin varauksin, niin johan taas lähtee. Kappaleista jo ensimmäisenä maailmalle päästetystä Goliathista tajuaa, kuinka rakas bändi Graveyard itselle onkaan.

Lisää luettavaa