HAIM: Days Are Gone

HAIM
Days Are Gone
Polydor

Reilu vuosi sitten Haim allekirjoitti sopimuksen Poly­dorin kanssa ja on siitä asti tiputellut mai­nioita singlejä muutaman kuukauden välein. Erityisen mehuissaan kalifornialaisesta yhtyeestä ovat olleet samat tyypit, jotka meinasivat ratketa saumoistaan Daft Punkin albumia odottaessaan. Ja mikäpä siinä, sillä tämän Haimin ensilevyn ja Daft Punkin toukokuussa ilmestyneen Randon Access Memories -albumin musiikillisessa estetiikassa on paljon samaa. Rytmit ryöpsähtelevät ja synttybassot sykkivät.

Days Are Gone -levy on omalaatuinen populaarien tyylilajien hyb­ridi. Päällimmäisenä leijuu amerikkalaisen 1970- ja 1980-luvun radiopopin vastustamaton tarttuvuus. Välillä kitarat iskevät riffejä kuin pehmohevin kultapäivinä ja toisinaan kulmikkaat rytmit muistuttavat The Carsin tavoin kaupalliseen suuntaan kallistuneesta uudesta aallosta. Herttaisesti hytkyvän Honey & I -kappaleen perusteella voi olla varma, että myös Paul Simonin Gracelandia on kuunneltu Haimin perheen olohuoneessa.

Levy tuo 1980-luvun mieleen muutenkin kuin musiikillisesti. Days Are Gone -kiekko on selvästi kasattu sillä perusteella, että minkä tahansa kappaleen voi irrottaa hittisingleksi. Se on kunnianhimoinen tavoite, mutta siitä tulee myös samalla lailla ähky olo kuin 400 gramman karkkipussista. Liika on liikaa, vaikka albumin ainoalta epäkelvolta kappaleelta tuntuu turhan monista elementeistä läjään liimattu The Wire.

Tärkeimmässä Este, Danielle ja Alana Haim kuitenkin onnistuvat. Days Are Gone -levy kuulostaa tuoreelta. Siitä ei saa puserrettua tippaakaan ironiaa. Siskokset selvästikin suhtautuvat levyn heijastelemaan tyyliin ja aikakauteen avoimesti ja rakkaudella. Heidän mielestään 1980-luvulla radiossa soitettu kama on edelleen maailman makeinta musaa.

Ihan pelkkää retroa retron vuoksi Days Are Gone ei kuitenkaan ole. Nuoret naiset ovat korostaneet modernin R’n’B:n – siis viimeisen 20 vuoden menestyneimmän radiomusiikin – merkitystä ilmaisussaan. Siitä toimivin esimerkki on polveileva Falling-single. Ja sen ansiosta Haimin musiikkiin tulevat rakastumaan myös miljoonat tytöt ja naiset.

Parhaimmillaan Days Are Gone on mitä kivointa ja kuohkeinta korvakarkkia, siis kaikin puolin ihanaa hömppää. Levyn heikoimmaksi lenkiksi muodostuvat hiukan värittömät lauluosuudet. Sitä se ylenmääräinen ”moderni Fleetwood Mac” -ennakkohehkutus teettää. Lähimmäksi Rumoursia taitaa osua kerrassaan vastustamaton Don’t Save Me.