Ihan kiva World Wide Funk pääsee vauhtiin vasta lopussa – Bootsy Collinsin ei tarvitsisi pysyä ajan hermolla

Arvio julkaistu Soundissa 9/2017.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Arvio

Bootsy Collins
World Wide Funk
Mascot

Maailman funkyimmän basistin 19. albumi käynnistyy kuuden vuoden levytystauon jälkeen vaikuttavasti Iggy Popin kertoessa mystisen huminan säestämänä Bootsyn synnystä Ohion takamailla. Pian kuitenkin paljastuu se mitä pelkäsinkin. Hendrixin, Larry Grahamin ja Hessu Hopon mystinen yhtymäkohta hukkaa sen niin olennaisen p:n funkistaan ilmeisesti uskoen levy-yhtiön vaatimuksia ”ajan hermolla pysymisestä”.

Show’n ydinhahmo lähes hukkuu vierailijalaumaan. Räppäreitä on mukana Chuck D:stä ja Doug E. Freshistä Dru Downiin ja Blvck Seedsiin, joiden seksikäs feministisaarna Pushermanilla kuuluu levyn huippuihin. Basistikumppanien Stanley Clarken, Victor Woottenin ja Manou Gallon osuutta tuskin huomaa, mutta Buckethead tekee pahaa jälkeä kitaralla.

Formuloituneen ihan kivan kevytvatkauksen jälkeen pitkä kiekko pääsee asiaan viidellä viimeisellä biisillä. Slide-kitaristi Justin Johnsonin fiittaama Boomerang rokkaa todella funkysti ja edesmenneelle p-funk-kosketinnero Worrellille omistettu ja hänen soittoaankin sisältävä rauhallisempi Salute To Bernie on vilpitön. Kovaa potkii myös p-funkster Dennis Chambersin rumpaloima Come Back Bootsy, joka tuntuu melkein isännän pyynnöltä saada tehdä lyhentämätöntä, kunnolla trippaavaa ja oikeasti vapaata p-funkia.