J MASCIS + THE FOG: Free So Free

On helvetin vaikea pysyä kriittisenä, kun artisti jonka musiikki kuuluu olennaisena osana omiin kasvuvuosiinsa julkaisee uuden levyn. Onneksi Mascisin tapauksessa omatuntoni ei tarvitse kärsiä selkärangattomasta luikertelusta, sillä muinainen Mr. Dinosaur Jr. on yhä vetreässä kunnossa. Sitä samaa vakoahan Free So Freekin kyntää, mutta jos resepti on voimansa näyttänyt, ei sitä kannata kevyin perustein mennä sorkkimaan. Suurin muutos lieneekin cd:n pyöreäkulmaisessa kotelossa, joka on näyttää kieltämättä varsin virkistävältä ja ennen kaikkea kestävältä ratkaisulta.

Teille, jotka ette ole miehen aiempaan tuotantoon tutustuneet, voin sanoa että Mascisin ääni kuulostaa huonosti rasvatulta ladon ovelta. Siitä joko tykkää tai ei. Miekkosen musiikista ei päällisin puolin välttämättä huomaa mitään sen erityisempää, mutta jos narisevan laulun ja hetkittäin ylilyötyjen kitaravallien taakse onnistuu pääsemään, todisteet puhuvat kylmää kieltään siitä että J Mascis on yksi sukupolvensa parhaista biisintekijöistä. Jos Mascis olisi grungen valtakaudella ollut astetta angstisempi ja ampunut itseään vaikka päähän, olisi hän nykyisen kulttisuosion sijaan legenda. (Tosin miehen Muppet Show -nallea ja Tommi Liimattaa risteyttävästä ulkonäöstä olisi ollut kovin vaikea mediaseksikkyyttä repiä.)

Free So Free alkaa heti huippubiisillä. Freedomissa yhdistyvät kaikki vastakohtaiset elementit, jotka tekevät Mascisista voittamattoman – tiukan riffin rinnalla laiskuutta hipovaa puhelaulua ja rupisten soundien rinnalla sankarihevi-tyyppistä tiluttelusooloilua. Vielä kun näihin yhdistetään ripaus tahatonta komiikkaa ja absurdisti poukkoilevia tekstinpätkiä, voi levyn ottaa hymyssä suin vastaan. Siinäkin suhteessa Mascis on harvinainen tapaus, ettei hänen kaaokseen taipuvainen äänimaisemansa ilmiselvästi johdu taitojen puutteesta, vaan kirkkaasta näkemyksestä. Kaikki Free So Freen instrumentit hoidellut Mascis on muusikkona lahjakas, mutta valtaosan suunnatessa mielenkiintonsa instrumenttien tekniseen puoleen ja jalostuneempaan soundipolitiikkaan, hän keskittyy olennaiseen. Eli vain ja ainoastaan siihen tarkemmin määrittelemättömään "hyvään meininkiin".