JAAKKO & JAY: Rauha

JAAKKO & JAY
Rauha
Fullsteam

Kesti tovin ennen kuin tuntui järkevältä ajatella kuuntelevansa Jaakon ja Jayn koheltamista levyltä. Parivaljakon musiikki on kuin tehty hikiseen baarinnurkkaan. Kun akustisen kitaran ja virvelirummun siirtää sellaisenaan levylle, menetetään aika paljon siitä energiasta, mikä tekee poikien tolskaamisen seuraamisesta mielekästä. Siksipä debyyttialbumi War Is Noise (2009) jäi enemmän hauskaksi anekdootiksi kuin todisteeksi tarpeesta dokumentoida Jaakko & Jay myös levylle.

Toista on Rauhan kanssa. Ei sillä, että konseptissa olisi muutoksia tapahtunut. Kahden minuutin molemmin puolin kellotettavat rallit kaahaavat hardcorepunkin tempoilla mutta akustisesti. Joko kuulija on nyt tottunut munasilleen riisuttuihin sovituksiin tai sitten kaksikko on kirjoittanut parempia biisejä.

Ja mikä parasta, nyt keikkojen intensiivisyys on tallentunut myös levylle. Kaksikon heittäytyminen on ihailtavaa. Jaakon ylärekisteriin kipuava ääni tuo paikoitellen mieleen jopa Pixies-aikaisen Frank Blackin, vaikka kappaleiden vaikuttimista melodinen ysäripunkrock yhä kuultaakin läpi.

Ajatusleikki on turhaa. Nämä kappaleet kuulostaisivat enemmän ”oikeilta”, jos ne olisi soitettu sähköisesti. Mutta silloin ne olisivat kuin minkä tahansa punkrockbändin tekosia. Tässä muodossa massaan uppoamisen vaaraa ei ole.

Kuten Rauhan parhaimmat vedot Last Match Standing ja 92 Seconds To Identify A Bad Leader osoittavat, konsepti ei kaipaa mitään ylimääräistä. Ja kun kiihko on tätä luokkaa, ei ole vaaraa siitä, että Jaakko ja Jay jäisi vain vihaisten akkariaan rämpyttävien protestilaulajien joukkoon.

SOUNDI tavoitti Jaakko & Jayn juuri ennen lähtöä Saksaan Disco Ensemblen kanssa. Lausunnoista vastaa rumpali Jay, joka myös Ollina tunnetaan.

Folkpunkrock-termi kuulostaa epäilyttävältä, mutta juuri sitähän musiikkinne on. Onko teille koskaan tullut kiusausta isompaan instrumentaatioon?

– Termittely ja kategorisointi on ollut aina mystinen suo. Itse ollaan käytetty hardcorefolk-käsitettä.

– Kiusausta kyllä maailmassa riittää. Torvisoittimet on poltellut meikän metasormia jo kauan, ska kun aina on iskenyt. Tässä yhtyeessä on kuitenkin vain kaksi kaveria, joten ei pystytä soittamaan kuin kahta soitinta.

Teillä on niin monitulkintainen nimi levyllänne, että on pakko pyytää avaamaan sitä. Myös levyn kannen EU-tähtilippua muistuttava symboliikka kaipaa kommenttia.

– Rauha yleisenä tilana voi olla yhtä juhlaa, ja sitä kautta haluttua. Tietämättömyys kuitenkin nostaa valitettavasti vihaa, joten tämä on meidän pasifistinen julistuksemme ja irtisanoutumisemme ei-rauhasta.

– Tähtilipun symboliikasta sanoisin omalta kohdaltani, että kun vallitseva teoria pragaa on korjattava tai vaihdettava ajattelumuotoja. Ja kun tarkasti katsoo niin liput katoaa. Musta ja punainen väri hellivät myös esteettisiä nystyröitäni.

Ison maailman ehdoilla toimivilla bändeillä levyjä julkaistaan aina symbioosissa keikkailun kanssa. Teillä se ei taida mennä ihan niin?

– Me jotenkin alettiin vain keikkailla, ja siitä muodostui kai sitten se juttu. Olemme olleet aina myös kiinnostuneita hetkestä, jota keikka ilmentää ehkä parhaiten. Mitä sitä turhaan kämpillä istuskelemaan, jos voi olla soittamassa.

Keikkojenne määrä tuntuu hirmuiselta ja olette taas lähdössä ulkomaille. Millaisella motivaatiolla näin suurta työmäärää tehdään?

– Jos ”työviikko” on kaksipäiväinen ja jos ”töissä” voi vaikka päällään seistä, niin eipä tässä hätää. Annamme täydet 70 prosenttia joka ilta. Elämä vaatii kaikkensa antamista jo itsessään, joten tämä homma katsotaan vain älyttömänä bonuksena. Eipä kai parempaa olekaan kuin soittaa punkia.

Teksti: ANTTI LUUKKANEN