JAPAN: Gentleman Take Polaroids

Arvio julkaistu Soundissa 12/2003.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Virtuoosimuusikoiden (basisti Mick Karn, kosketinsoittaja Richard Barbieri, rumpali Steve Jansen sekä ennen viimeistä studioalbumia yhtyeen jättänyt kitaristi Rob Dean) ja lakonisesti laulavan David Sylvianin muodostama Japan äänitti kolme ensimmäistä albumiaan saksalaiselle Hansa-yhtiölle.

Arvio

JAPAN
Gentleman Take Polaroids
Virgin

Virtuoosimuusikoiden (basisti Mick Karn, kosketinsoittaja Richard Barbieri, rumpali Steve Jansen sekä ennen viimeistä studioalbumia yhtyeen jättänyt kitaristi Rob Dean) ja lakonisesti laulavan David Sylvianin muodostama Japan äänitti kolme ensimmäistä albumiaan saksalaiselle Hansa-yhtiölle. Tämä julkaisusarja alkaa androgyynin brittiyhtyeen neljännestä levystä.

Japanin kaksi viimeistä studiolevyä (Gentlemen Take Polaroids, 1980 ja Tin Drum, 1981) koostuvat eksoottisista poplauluista, maalailevasta tunnelmoinnista ja muusikoiden teknisistä taidonnäytteistä. Rumpali Steve Jansenin kuriton mutta tiukka soitto on kiehtovaa seurattavaa ja hänen veljensä David Sylvianin syvä ääni soi hienosti sekä itämaisesti sävytetyissä pophiteissä, että yhtyeen melankolisemmassa materiaalissa. Mick Karnin nauhaton basso sen sijaan kuulostavaa paikoin tahattoman koomiselta – pahimman laatuiselta 80-luvun muusikkomusisoinnilta.

Levyistä varhaisempi on yleisilmeeltään teatraalisempi, myöhempi rytmikkäämpi ja kokonaisuutena ehjempi. Sillä on myös paras yhtyeen koskaan levyttämä laulu, Iso-Britanniassa yllätyshitiksi muodostunut Ghosts-balladi.

Japan hajosi vuonna 1982, kun Karnin tyttöystävä päätti muuttaa Sylvianin sänkyyn. Seuraavana vuonna julkaistu, Tin Drumin materiaalin ympärille rakentuva Oil On Canvas -live todistaa yhtyeen taidokkuuden ja eleganssin, mutta ei loihdi lisää syvyyttä kappaleiden studio-ottoihin.

Aivan 1980-luvun lopussa nelikko palasi jälleen yhteen. Studioimprovisaatioiden tuloksena syntyi Rain Tree Crow -albumi (1991), jonka sattumanvarainen melodisuus ja bluesilla väritetyt ambient-atmosfäärit eivät paljon häviä Talk Talkin myöhäistuotannon tiheydelle.

Rain Tree Crow -levyn rikas sointi puhuttelee yhä. Ja kun Sylvianin lempeästi manaavan äänen tilalle kuvittelee Thom Yorken kireän laulusoundin, ollaan hyvin lähellä Radioheadin Amnesiacin ja Kid A:n tunnelmia. 

Muut artistin levyarviot