JIM O´ROURKE: Insignificance

JIM O´ROURKE
Insignificance
Domino

Chicagon postrock-legenda Jim O´Rourke on ollut urallaan tuottelias. Hän on julkaissut ison kasan levyjä, joita useimmat avantgarden harrastajistakaan eivät ole nähneet. Ei ihme, että hänellä on julkaisuja vyönsä alla, sillä nytkin hän julkaisee kaksi levyä samanaikaisesti. Insignificancen kanssa samaan aikaan Mego-levymerkillä julkaistava I´m Happy, And I´m Singing, And 1, 2, 3, 4 on tehty Powerbookilla, kun taas Insignificance on "puhtaan analoginen", kuten levy-yhtiö mainostaa.
Analoginen, perinteinen, juureva, eklektinen, rujo, hienovarainen – mitä tahansa näistä adjektiiveista voisi käyttää kuvaillessaan Insignificancea. Levyn nimibiisi nimittäin on lähes tyylipuhdasta postrock-Beach Boysia, samaan tyyliin kuin High Llamas, se poukkoilee ja valssahtelee puhtaan wilsonlaisen popin hengessä. Se onkin levyn ainoa millään lailla helposti kategorisoitava kappale. Avausraita All Downhill From Now yhdistää harmoniseen taidepoppiin rujoa Lynyrd Skynyrd-maista southern rockia, joka (hävettää myöntää) kuulostaa hyvältä boogiehippi-ympäristöstä kirurgisesti älykkääseen poppiin siirrettynä.
Insignificancen hienous on sen leikkisyydessä. Se ei ole kovin viimeistelty levy. Sen kappaleet ovat nättejä skissejä, jotka on koottu hyvin erilaisista palasista. Rockista, popista, countrysta, folkista, modernista klassisesta – herkistä akustisista kitaraosuuksista, minimalistisesta rytmiikasta ja kauniista stemmalauluista. O´Rourke yhtyeineen (johon kuuluu mm. Wilcon Jeff Tweedy ja Papa M:n Tim Barnes) käy läpi amerikkalaisen rockin historiaa tavalla, joka on mahdollinen vain rockin ulkopuolelta tulevalle säveltäjä-muusikolle, joka rakastaa rockmusiikkia.
Insignificance on Chicagon avantgarderockin helpommin lähestyttäviä levyjä, ei vähiten koska siitä puuttuu kaikki teennäisyys.