Olipa kerran aika, kun Jukka Pojan luovuudella tuntui olevan vain taivas rajana. Aika, jolloin levyn nimikin olisi kirjoitettu Ä-nipää. Aikansa kutakin, ja toki suomireggaen rasavilli saa tehdä olonsa mukavaksi kotipihallaan. Siltä Äänipää nimittäin kuulostaa – Jukka Poika on istuutunut muistelemaan ja fiilistelemään viime vuosien saavutuksiaan.
Levyn pakottomassa, mutta valitettavasti myös varsin mielikuvituksettomassa tunnelmassa käydään läpi Jukan aiemmilta levyiltä tutuksi tulleet teemat. On perheonnesta riemuitsemista, maailmanparannusta sekä kiukuttelua huumepuskat takavarikoineelle poliisille.
Aiemmilla levytyksillä Jukka Poika on operoinut aina tietyn soundin parissa vuorotellen konebiittien ja bändisoundin välillä, mutta ensimmäiseksi soololevyksi mieltyvästä Äänipäästä rakentuu varsin sirpaleinen kokonaisuus. Musiikillisesti levy on suorastaan köyhä. Biitit ovat onttoa perussoundia, synaujellukset halpoja ja kitara tikkaa juuri niin kuin genressä on tapana.
Jukka Pojan ulosannista on helppo innostua aina, mutta kovin harvassa levyn todelliset oivallukset ovat. Sellaiset kuin Pläskin intensiivinen purkaus ja Muulin bluespohjainen turinointi.
