DJ Kool Hercin pioneerityöstä siinnyt breikkien manuaalinen luuppaaminen, joka oli jamaikalaisen sound system -kulttuurin omintakeinen amerikkalainen laajennus, muuntui 1980-luvun saatossa kulutuselektroniikaksi kehittyneiden digitaalisten samplerien ilmestyttyä lähestymistavaksi, joka on nykyään musiikin tuottamisen maalaisjärkeä. Hercin ja Grandmaster Flashin kaltaisten pioneerien pohjatyö on ainakin vuoden 1973 vaiheilta lähtien määrittynyt hiphop-kulttuurin keskeiseksi tunnuspiirteeksi, mutta samalla, kun dj:t kehittyivät hiphopin kulta-ajan lähestyessä rajoja rikkoviksi tuottajiksi, Hercin alkuperäinen demonstraatio jäi yleistyvän sample-pohjaisen tuottamisen varjoon. Vaikka hiphop-sukuisesta dj-performanssista tuli maailmanlaajuisesti kuuluisa, sen kaikista luovin alkuperäinen luonne uutta musiikkia reaaliaikaisesti synnyttävänä aktiivisuutena esiintyi julkisuudessa yhä harvemmin ja silloinkin lähinnä perverssinä pyroteknisenä freak showna.
Kanadalaisen Kid Koalan sukupolven lahjakkaimmat dj:t luovat edelleen musiikkia Technics-levysoittimilla, ja hän jos joku on tehnyt parhaansa virtuoosimaisen osaamisen valjastamisessa musiikin palvelukseen. Jo Carpal Tunnel Syndrome (2000) oli varmaotteinen yritys jalostaa dj-työkalupakkia sävellykselliseen työhön, mutta 100 % on harvinaisen ennakkoluuloton askel kohti metodologian täysipainoista hyödyntämistä: Koala ja Dynomite D soittavat kuuden levysoittimen voimin rockriffejä, -cuteja ja -tekstuureja australialaisen Wolfmother-yhtyeen rytmisektiota vasten, ja raskasta rokkia lähentelevän lopputuloksen yllättävyys on paljosta velkaa kekseliäälle tuotantotavalle. Levyn hienoimmat hetket seuraavat hienosti koordinoidusta yhteissoitosta ja kekseliäiden äänenlähteiden mestarillisesta muokkaamisesta, mutta sittenkin 100 % pelkistyy pikemminkin lupaavaksi pelinavaukseksi kuin avartavaksi matkaksi tulevaisuuteen.