KILLING JOKE: Absolute Dissent

KILLING JOKE
Absolute Dissent
Spinefarm

Alle nelikymppisten voi olla vaikea ymmärtää, mihin Killing Joken messiaaninen asema rockin kentällä perustuu. Totta vaan on, että tämä apokalyptinen messu on 1980-luvun alusta lähtien vaikuttanut usean genren (goottirock, postpunk, industrial) kehitykseen yksittäisistä yhtyeistä (Nine Inch Nails, Metallica, Nirvana) nyt puhumattakaan. Killing Joke -fanien käytös on enemmänkin palvontaa kuin terveellä järjellä selitettävää kiinnostusta. Alkuperäiseen kokoonpanoon trio palasi makaaberisti pitkäaikaisen basisti Paul Ravenin kuoleman johdosta ja bändi nauttii nyt suurinta suosiotaan vuosikymmeniin.

Killing Joke on tapaus, jota on helpompi kunnioittaa kuin mielikseen kuunnella. Kyse on tunnelmasta, jykevästä ilmapiiristä, joka pitää hahmottaa kokonaisuutena tai muuten käy kuin ystävälleni, joka parahti European Super Staten kuullessaan, että mikä Bloodhoung Gang täällä soi. EU-kriittinen popkappale on tosiaan kepeine syntetisaattorisoundeineen vähintään kummallinen.

Jaz Coleman on kuin shamanistisen rituaalin pelottava noita, joka on silti vahvasti tässä maailmassa kiinni terävien tekstiensä perusteella. Miehen rajusti kaiutettu huhuilu on kuitenkin paikaltaan repäistynä uuvuttavaa. Kaikkien industrial-taiteen sääntöjen mukaan soitto soi raskaasti ja kolhosti. Sen ei ole tarkoitus jyrätä alleen tai hakata kuulijaa maanrakoon, sen monoliittisuus vain soi.

Albumi olisi satunnaisen kuulijan varalle tarvinnut enemmän huumaavasti groovaavan Fresh Fever From The Skiesin ja hypnoottisen päätösraidan Ghosts Of Ladbroke Groven kaltaisia täkyjä.