Nihilistisestä katsannostaan yhtä lailla kiitellyn kuin moititun Killing Joken merkitys kasvoi yhtyeen omaa menestystä ja suoraa suosiota isommaksi aikoja sitten, mutta onneksi laulaja Jaz Colemanin johtama ryhmä jaksaa jatkaa polullaan. Spinefarmin talliin parisen vuotta sitten poimitulla brittibändillä on takanaan kohta 35 vuotta, ja niinpä tuore MMXXII onkin levyistä jo viidestoista.
Killing Jokella on aina ollut toinen jalka postpunkin kolhon gootahtavassa muotokielessä, mutta viiden viime studioalbumin myötä klangi on kehkeytynyt alati metallisemmaksi ja massiivisemmaksi. Ei tyhmää kehitystä, jos katsotaan musatrendien suuntia samalla aikajänteellä. Siksikin kompassin seuraaminen juuri tälle sektorille toimii, että yhtyeen käyntikortteina toimivat tribaalikompit, louhittu ääniseinä ja Colemanin maaninen ulosanti asettuvat metallikehykseen saumatta.
MMXXII jää taakse Night Timen (1985) kaltaisista varhaisista osumista, samoin kuin 1990-luvun puolivälin huippulevyistä Pandemonium ja Democracy, mutta ohittaa vuosituhannen taitteen tällä puolen julkaistut albumit Hosannas From The Basement Of Helliä (2006) lukuun ottamatta. Ja hyvä niin, koska maailmassa on yhä tilaa sekä tarvetta jäärä- ja sekopäiselle Killing Jokelle.
