KILLING JOKE: Pylon

KILLING JOKE
Pylon
Spinefarm

Maailman kaikista tykein bändi Killing Joke ei osoita lepsuilun merkkejä, vaikka miehistö alkaa olla jo eläkeiässä. ”Olen virus”, huutaa Jaz Coleman äkäisesti uudella singlellä. Viha ja poliittinen aktivismi – tai ainakin siihen viittaavat puheet – ovat Colemanin komppanialle voimavara loputtomassa taistelussa pahiksia vastaan. Ja se on jaloa vihaa tosiriistäjiä vastaan. Mutta löytyypä sävel- ja sanataiteesta muitakin tasoja – myytit, riitit ja toismaailmallinen euforia.

Yhtyeen 15. albumi Pylon on viimeinen luku trilogiassa, jonka kaksi ensimmäistä osaa Absolute Dissent (2010) ja MMXII (2012) ovat olleet loistavia ja kohottaneet bändin ilmaisun uuteen loistoon. Sen biisit kuulostavat varmasta jyräyksestä huolimatta kuin jonkinlaisen KJ-generaattorin tuottamalta kierrätyskamalta.

Industriaalinen avausraita Autonomous Zone pommittaa Pandemonium–albumin nihilistisessä hengessä. Rivakan melodinen rokkiputki jatkuu läpi levyn, eikä suvannoille, kehittelylle saati kokeiluille jää sijaa. Ehkäpä yhtye on trilogia-päissään unohtanut kyseenalaistaa tekemisensä. Killing Jokella on perinteisesti ollut maailman parhaat riffit ja kompit, mutta nyt sakki takoo mielikuvituksettomasti suoraa biittiä. Shokeeraavan ja haastavan sijaan Pylon kuulostaa turvalliselta.