Amerikkalaisilla on Jack Johnson, ruotsalaisilla on Eagle-Eye Cherry ja suomalaisilla on Kim Herold. Tuntuu oikeudenmukaiselta.
Soolouralle lähtenyttä sorjaa mallipoikaa olisi helppo mätkiä joka puolelta, mutta hänen harmiton popmusiikkinsa on liian piirteetöntä inhottavaksi. Se on melkein rytmikästä ja melkein tarttuvaa. Radion ohjelmavirrassa siitä voisi melkein pitää, jos ennen ja jälkeen soisi jotain aivan sietämätöntä.
Albumin myönteisiä puolia ovat luontevuus ja miellyttävä akustinen soundi. Heroldin käheään ääneenkään tämä levy ei kaadu, vaikka se tuntuukin hieman pinnistellyltä. Sen sijaan kappaleissa on paljon parantamisen varaa. Ne ovat kiusallisen samanlaisia ja kun kaavaa yritetään rikkoa, esimerkiksi We All -reggaerenkutuksella, syöksytään ojasta allikkoon.
Kaikkiaan Kim Heroldin ensimmäisestä albumista jää vahva omien suosikkien perässä tarpomisen tuntu. Tilannetta ei ainakaan paranna levyn Justin Timberlakelta pöllitty nimi. Tyylittömämpään valintaan tarvittaisiin jo mainostoimiston apua.
