KOTITEOLLISUUS: Helvetistä itään

Helvetistä itään on erään tuotekehittelyn onnistunut lopputulos, sillä tähän bändi on tuntunut jo Tomusta ja tuhkasta -albumista (2000) lähtien tähtäävän. Kuolleen kukan nimi (2002) oli kokonaisuutena jo lähellä, mutta nyt Kotiteollisuus on jalostanut suomalaismiehen huutona purkautuvan angstin, nöyrän jumalanpelon ja tukahdutetun romantiikankaipuun saman asian eri puoliksi. Kehitys on ollut luonnollista, mutta en silti malta olla kaipaamatta Aamenen (1998) ja Eevan perinnön (1999) inhimillisempää, usein jopa humoristista otetta. Teknisesti kaksi ensimmäistä Kotiteollisuus-albumia eivät olleet virheettömiä, mutta niihin ladattua arvaamattomuutta ja pidättelemätöntä raivoa on toisinaan nyky-Kotiteollisuutta kuunnellessa ikävä.

Alku ei lupaa hyvää. Sinkkubiisiksi lohkaistu nimikappale on bändiltä aivan luokaton esitys. Vasurilla vetäisty uusintarääpäisy Eevan perintö -levyn Vakiot-biisistä, loppusoinnuista huolimatta totinen ja ylimielinen tavallisen elämän vastainen manifesti. Se on kuin aikuinen mies kiukuttelemassa lautaselle asetetuista vihanneksista tai omasta tiskivuorosta. Kertosäe lainaa häpeilemättä edellisen levyn Meren mutaa -hittiä.

Jatko näyttää kuitenkin paremmalta. Lyriikkavastaava Hynynen ei välttämättä ole kielikuvien mestari suomalaisen rock-tekstittämisen alalla, mutta pistäessään itsensä likoon, on jälkikin sen mukaista. Helvetistä itään ottaa askeleen entistä henkilökohtaisempaan suuntaan (Kaksonen, Yö päivää keinuttaa, Viittä vaille vainaa) toisen teeman ollessa sokea rahan vallan palvominen (Helvetistä itään, Kuningas mammona, jossain määrin myös Minä olen).

Musiikillisesti Kotiteollisuuden soundia ei juuri ole päivitetty, mutta sitä se ei ole kaivannutkaan. Mikko Karmilan bändille loihtima massiivisen runttaava soundi on ainutlaatuinen eikä sitä pysty pelkällä tahdonvoimalla kopioimaan, vaikka monet uudet tulokkaat ja uusimmalla singlellään eräs kokeneempikin torniolaisorkesteri ovat uskaliaasti kokeilleet. Täysin Karmilan ansioksi on laskettavissa Kotiteollisuuden tunnistettavuus, joka kestää yllättävätkin variaatiot, mistä hyvänä osoituksena +-0 -singlen bonuksena löytyvä pelottavan tehokas remiksaus Valtakunnasta. Toisinaan tuonkaltaisia irtiottoja tekisi mieli kuulla albumeillakin, mutta välitöntä tarvetta sille ei ole niin kauan kun kone käy näin hyvin. Nightwishin Tuomas Holopaisen majesteetilliset kosketinsovitukset tuovat tällekin levylle melkoista lisäulottuvuutta. Kuningas mammonan loppusinfonioissa Master Of Puppetsin käyttäminen vertailukohtana ei edes ole suuruudenhulluutta.

Jos joskus on tuntunut, että trio on kadonnut liian kauaksi juuristaan, niin Helvetistä itään -levy palauttaa uskon salonkikelpoisuuden loistaessa poissaolollaan. Vaikka Hynysen tekstit ovat muodostuneet helppotajuisemmiksi ja vaikka mies Kaksosessa laulaa puhtaammin kuin koskaan ennen, on vanhoja elementtejä tarpeeksi läsnä. Enkä usko näkeväni sitä päivää, kun bändi muuttaa pelkällä voimalla rakennettua formaattiaan. Sinkkosen ja Hongiston soittoa ei ole vaarassa sotkea trendikkään rockin taakse naamioituneeseen apurahajazziin. Niin kauan kuin Kotiteollisuuden rumpuosuudet kuulostavat kuin kapuloiden sijasta käytettäisiin vasaroita, ei bändillä ole sanottavampaa pelkoa vanhan koulukunnan faniensa kanssa.

Mutta jos Hynysen taiteilijaminällä on vaikeuksia kestää yhä kasvava kansan syvien rivien kannatus, on mies kusessa. Voin jo kuulla kuinka kaljabaarien nuorempi siipi mölisee Minä olen -kappaleen kertosäettä.