Kotiteollisuuden raskas suomirock-jyystö on valloittanut erityisen paikan suomalaisten sydämistä kuluvan vuosikymmenen aikana. Yhtye on valinnut valttikorteikseen pysyvyyden ja muuttumattomuuden. Mikäpä siinä, eiväthän esimerkiksi Motörheadin kulta-aikojen levytyksetkään eronneet toisistaan juuri mitenkään. Tälle tielle lähdettäessä on tietysti oltava varma siitä, että sävellykset ovat tarpeeksi hyviä kantamaan kokonaisuutta.
Kotiteollisuuden sanoituspuolella viljellään edelleen raavaalla tavalla toimivia kielikuvia ja punaniskahtavia sloganeja, jotka jäävät mieleen ja ajoittain jopa huvittavat. Liiallinen vakavuus on karsittu pois, mikä istuu musiikkiin varsin hyvin. Tässä esitetään kansan musiikkia kansan kielellä, eikö niin?
Kotiteollisuutta kuvaillessa vanha myyntilause ”rankat kappaleet ovat nyt entistä rankempia ja pehmeät entistä pehmeämpiä” ei olisi sopiva, sillä vain lauseen jälkimmäinen puolisko pitäisi paikkansa. Paikoitellen tukevan metallisista soundeista huolimatta musiikki tosiaankin on suomirockia, ja kevyissä kappaleissa sitä ei enää pyritä peittelemään. Loveen langennut on siinä mielessä suorastaan loistava kappale ja taatusti yhtyeen pehmein viritelmä kautta aikojen.
Samassa hengessä resonoivat Taivaankaunis ja Mahtisanat ovat muita levyn kohokohtia, ja hevijyystö on hieman yllättäen levyn vähiten kiinnostava elementti. Mahtipontinen Laulu on kuollut mukailee hyväksi havaittua eeppisen päätösraidan kaavaa, mutta on sävellyksenäkin erittäin hyvä, vaikka muistuttaakin hieman takavuosien Satu peikoista -hittiä.
Kotiteollisuus ei halua muuttua, ja artistin omaa valintaa on kunnioitettava. Vanha sanonta siitä, että hevimies pelkää muutosta, valkoista ja tanssia, pitää usein paikkansa. Jotain näistä kolmesta elementistä kaipaisi Ukonhautakin, että se ikuistaisi nimensä aikakirjoihin elämää suurempana teoksena.
