Tämän tuplan mukana tulleessa tiedotteessa väitetään, että Kukka oli ”vuosituhannen vaihteen eittämättä tärkein tamperelainen indiepop-yhtye, jonka keikoille jonotettiin ja levyä odotettiin.” Muistan asiat kovin toisin. Tärkeyden voi kuitata mielipideasiaksi, mutta jonotukseen on täytynyt olla joku muu syy kuin Kukan keikka. Bändin kaveripiirin ulkopuolisista levyn odottajista tuskin olisi saanut kasaan potkupallojoukkuetta.
Kukka julkaisi vain yhden cd-singlen. Kesken albumin äänitysten se hajosi. Kahdella levyllään suomenkieliselle rockille lävähtävän litsarin antanut Risto Ylihärsilä on nykyään yhtyeen tunnetuin jäsen, mutta Kukan kainot diskopop-kappaleet kirjoitti Tuomas ”Moppi” Toiviainen, joka on viimeksi tutkinut homofobiaansa Aivokurkiaiset-projektin puitteissa.
Nyt Kukan kesken jäänyt albumi on tehty valmiiksi. Yhtyeen ote on ihastuttavan ujo, jopa nukkavieru. Levyn soundikin muistuttaa froteesukkaa, vaikka ääntä miten vääntäisi isommalle. Musiikki ei potki, ehkä sen ei ole tarkoituskaan.
Albumin kappaleet siis kuulostavat kotiäänityksiltä, vaikka Hot Lightin, Machinen ja Waiting A Jet-planen tasoisia biisejä tapaa sellaisilta vain harvoin. Kuinka ollakaan, juuri ne Kukka julkaisi ainoalla singlellään vuonna 2000. Olisikohan albumiprojektin katkeamiseen vaikuttanut äkillinen laatukontrollin puuska?
Tyylikkään paketin toisena levynä tarjotaan ahkerasti levitetty demokokoelma, joka maistuu yhä demokokoelmalta, jollaisia liikaa levyjä kuuntelevat nuoret miehet tekevät huoneissaan. Myös monissa varhaisissa lauluissa on oma vaatimaton charminsa, mutta niitä nauhoitellessaan Kukalla oli vielä pitkä matka suomalaisen indiepopin huipulle. Kuten on myös nyt.