Can You Really Find Me
Domino
Ostin Night Movesin edellisen albumin Pennied Daysin (2016) tuoreeltaan. Noin vuotta myöhemmin hankin levyn uudestaan, sillä olin unohtanut omistavani sen.
Anekdootti paljastaa yhtä paljon Night Movesista kuin kertojastaankin. Vaikka John Pelantiin ja Micky Alfaan tiivistyvä yhtye hallitsee melodisesti houkuttelevan kevytpsykedeliansa täydellisesti, jää sointi toistuvasti pinnalliseksi, nimettömäksikin.
Kunnianhimoa kaksikolla kyllä riittää. Can You Really Find Mella miehet lisäävät imelästi pulputtavan ääniseoksensa historiallista syvyyttä Buffalo Springfieldin harmonisuuden ja Rumours-ajan Fleetwood Macin muodossa. Askel vie eteenpäin. Perimäänsä hyödyntäessään Night Moves varttuu aiempaa tiiviimmin kiinni Woodsin, Tame Impalan ja MGMT:n tähdittämään aikalaiskaartiin, jolle menneisyys on ennen kaikkea jonkin uuden resurssi.
Luovuudesta on kuitenkin lyhyt matka yliyrittämiseen. Vaikka levyn kauneus on rohkeasti viritettyä ja teatraalisuus sopivan harhaista, hahmottuu yhtyeen persoona äänen alta vain osittain. Yksityiskohtaisessa uljaudessaan ilmaisu määrittyy pikemminkin näppäräksi kuin sydämelliseksi, eikä Pelantin vieraannuttavan pisteliäästä lauluäänestäkään ole pelastajaksi.
Muistijäljen Can You Really Find Me sentään raapaisee. Pidän sen mielessäni, kun käyn seuraavan kerran levykaupassa.
