Architects Englannin Brightonista yltää yhdeksänteen albumiinsa eikä petä ilmaisunsa ystäviä. Yhtyeen menneisyyteen on aiemmin kuulunut useita jyrkkiäkin tyylinvaihdoksia, joskin perustasolla on aina liikuttu modernin rytmikkään metallin kentällä. Nyt tuntuisi siitä, että poukkoilevat vaikutteet noisesta matikkametalliin, post-hardcoreen ja stadionrockiin on kesytetty linjakkaaksi ja perinteikkääksi eikä uusia portteja avaavaksi albumiksi, joka tuntuu jopa hivenen vanhanaikaiselta. Vuonna 2009 tämä olisi ollut ilman muuta kuuminta hottia, mutta vuonna 2021 kaivattaisiin hieman tuoreempaa otetta.
Perinteikkyys ei kuitenkaan ole pahasta. Levy soi komean nyanssisesti, ei liian turboahdetusti mutta silti tunnistettavan tarkasti. Laulusuoritusten pääpaino on melodioissa, joskin välillä solisti Sam Carter äityy huutamaan sydämensä vereslihalle. Melodisesti albumilla ei tapahdu mitään yllättävää, mutta esimerkiksi Dead Butterflies -hiturin kertosäe koskettaa pitkillä ja emotionaalisilla laulusäkeillään. Architects on juuri tällä hetkellä enemmän poppia ja vähemmän kaaosta, ja se tuntuu sopivan yhtyeelle oikein hyvin.
