Islantilainen Ásgeir tuntuu monessa mielessä edustavan pohjoismaisen pop-musiikin arkkityyppiä. Ilmavat sävellykset ammentavat Bon Iverin tyylittelemästä elektrofolkista, lauluraidat ovat vahvasti kerrostettuja ja lyriikat kylmän ja karun maiseman innoittamia. Maansa suurnimiin lukeutuvan artistin resepti ei välttämättä ole omaperäisimmästä päästä, mutta erinomainen toteutus paikkaa puutteita.
Ásgeirin kolmannen kokopitkän Bury The Moonin vahvin valtti onkin sen tuotantojälki. Levylle loihdittu jylhän avara äänimaailma on parhaimmillaan jopa hätkähdyttävä. Se, että Ásgeir laulaa kuin hunajalla kuorrutettu enkeli, viimeistelee auditiivisen elämyksen. Siksi on sääli, että nimikkokappaletta lukuun ottamatta itse sävellykset eivät erityisemmin säväytä. Albumi typistyy herkästi taustamusiikiksi – vaikkakin huomattavan kauniiksi sellaiseksi.
Bury The Moonin voi nähdä eräänlaisena testamenttina Ásgeirin tähänastiselle tuotannolle. Osittain vanhoja demoja kaivelemalla syntynyt levy naittaa yhteen artistin uran aiemmat tyylisuuntaukset, mutta keskitie jää uupumaan. Sen löytäminen tuleekin olemaan Ásgeirin tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa.