Everything But The Girlistä tunnetun Tracey Thornin soololevy on aina harvinainen tapaus. Ja tällä kertaa myös hiukan turhauttava.
Record on kuin sarja rakkauskirjeitä – omalle nuoruudelle ja kasvamiselle, asuinpaikalle ja sen historialle, äitiydelle ja lapsille, naisille ja naiseudelle, vapaudelle.
Tekstit ovat hienoja. Thorn osaa sekä kertoa tarinan että välittää tunnetilan lyhyessäkin biisissä. Ne ovat elämänmakuisia taantumatta esimerkiksi Suomessa niin suositun tiskirättirealismin alhoon. Elämä on kaunista.
Musiikki on turhautumisen lähde. Parhaimmillaan biisit ovat upeita, kuten monisukupolvista rakkautta Lontooseen tunnustava lähes slovari Smoke tai elämänsä naisten tärkeyttä julistava ja New Order -sfääreihin kurottava 8-minuuttinen Sister. Mutta sitten toisaalta kaksi ensimmäistä kappaletta ovat tylsällä tavalla unohdettavia ja Babiesin hölkkä, joka tuo ikävästi mieleen Iggy Popin kokeilut konemusiikin parissa, on jo oikeasti vaikea.
Lopussa onneksi seisoo kiitos ja Dancefloorin upea yökerhon poikkeustilan ja yhdessäolon ylistys lunastaa meidät kaikki ja pesee syntimme pois. Se on liikuttava tavalla, johon yleensä pystyy vain Pet Shop Boys.