”Let’s make America great again / By making racists ashamed again.”
Frank Turner palaa seitsemännellä soololevyllään yhteiskunnallisiin teemoihin. Nyt hän ei kuitenkaan kirjoita uusia lukuja klassiseen liberalismiinsa, vaan hyökkää vaihtoehto-oikeiston ja kaaokseksi puuroutuneen globaalin politiikan kimppuun. Turner pelkää elävänsä uutta 1930-lukua ja kysyy avoimin mielin, voisivatko ihmiset olla hieman ystävällisempiä toisilleen.
Levyn näkökulmia on helppo myötäillä, vaikka ne tuntuvat osoittelevan yksinkertaistetuilta. Musiikillisesti asetelma on kuitenkin hankalampi. Turner vesittää valtaosan sanomastaan kaavamaisilla sävelillä, kliseiksi puleeratuilla sovituksilla ja omituisen sovinnaisella tulkinnalla. Vaikka tekstit huokuvat jatkuvaa sanomisen ja uskoutumisen halua, välittyy laulajan tunne oikeastaan vain näppärästi folkahtavalla nimikkoraidalla ja kiihkeällä 1933:llä.
Yleisotteen pehmeys on varmasti tietoinen ratkaisu. Se saa kuitenkin kaipaamaan suorasukaisempaa vimmaa tai hienosyisempää kauneutta. Nyt musiikki banalisoi viestin ja kuohitsee Turnerin kriittisimmätkin kulmat. Taika ja sydämellisyys kurkkivat lupaavasti kulman takana, mutta pääsevät harvoin sellaisinaan esille. Niiden edessä on liikaa kompromisseja.
Se on huono lähtökohta kantaaottavalle musiikille.
