Brittiläinen multi-instrumentalisti Duke Garwood aloitti yhteistyön Mark Laneganin kanssa jälkimmäisen Blues Funeral -albumilla (2012) kitaristina. Sitten herrat sitoivat virallisen liiton duona, jolta ilmestyi seuraavana vuonna Black Pudding -levy.
Sen seuraajalla parivaljakko jatkaa entistä elektronisemmin, vaikka Garwoodin hienosti vanhan ja uuden välillä välkkyvä kitarointi nytkin näyttelee merkittävää osaa, tällä kertaa kaikenlaisten huminoiden, kaikujen ja luuppien kera. Lanegan yllättää laulamalla kahdella äänellä. Toinen on se tuttu karismaattisen matala kähinä, toinen taas yllättävän kirkkaasti ylempää vedetty sointuvampi ja herkempi ratkaisu, joka hiukan muistuttaa Peter Greenistä.
Tumman synkeästi intiimi meininki toimii periaatteessa hyvin, vaikka melodiat kyntävätkin aika kapeaa sarkaa, mutta mielikuvituksettoman mekaanisesti laahustavat rytmikoneen kompit käyvät hermoilleni. Köppäisesti naksuttava rytmikone vain nakertaa musiikin taikaa. Kolme biisiä, joissa rytmikonetta ei käytetä, ovat kirkkaasti levyn parhaat. LA Blue on kuin cyber-versio orja-ajan syvästä bluesista väsyneine kättentaputuksineen ja jalanpolkemisineen. Nopeatempoisempi Spaceman on sen vielä purevampi veli, jossa Laneganin ääni kiertää haamumaisesti tilassa. Desert Song päättää albumin täysin akustisesti, ilman kikkailua, Garwoodin pikatessa kitaraa heleästi.