Vielä vuosikymmenen taitteessa Janelle Monáe oli kovinta mitä saattoi kuvitella. Etenkin naisen debyyttialbumi The ArchAndroid (2010) oli loistelias, genrekahleista vapaa teemalevy. Samaan aikaan kun supertähden uraa piti rakentaa, musiikki(bisnes) ajautui historiansa syvimpään kriisiin ja tapa julkaista muuttui totaalisesti. Toinen pitkäsoitto The Electric Lady (2013) oli vain kokoelma hyviä biisejä.
Nyt arkkiandroidi on 32-vuotias ja ”musabisneksen suurimman potentiaalin omaava nuori lupaus” on viisitoista vuotta vanha status. Harvenevalle joukolle musanörttejä koitetaan vakuutella, että viisi vuotta odoteltu Dirty Computer olisi futuristinen ja aikaansa edellä. Ei ole. Albumilla vierailee Brian Wilsonin, Stevie Wonderin ja Princen kaltaisia menneisyyden classic pop -sankareita, joiden kunniagalleriaan Monáenkin nimi liitetään jonain päivänä.
Monáe ei ole popin eturintamassa, mutta hän tekee sukupuoli- ja sukupolvirajat ylittävää musiikkiaan paremmin kuin useimmat aikalaisartistit. Dirty Computer ei ole täydellinen albumi, mutta sen biisiputki Crazy, Classic Lifesta Pharrellin fiittaamaan I Got The Juiceen on loistava.
