Janelle Monáe väläytti laulullista valovoimaansa jo Outkastin aliarvostetulla Idlewildilla (2006). YouTuben livepätkissä hän räjähtelee kuin nykyhetkeen heitetty, nuoren vihaisen naisen muodon ottanut James Brown. Ja kuinkas käykään, kun ensimmäinen oma albumi ilmestyy? Saamme malliesimerkin siitä, kuinka äärimmäinen energia ja poikkeuksellinen lahjakkuus voidaan haudata liian yrittämisen alle. Studiossa kupataan vuositolkulla, mutta valmista ei meinaa tulla kirveelläkään. Ei pukua, ei liivejä, ei kukkaroakaan. Lopulta markkinoille pukataan vaivaannuuttava möhkäle, jolla luovuus vain haileasti häilähtelee.
Varmasti on niitäkin, jotka näkevät The Archandroidin funkin, hiphopin, rockin, broadwayn ja science fictionin nerokkaana fuusiona. Ehkä Janelle Monáe tosiaan syntyi vuonna 2719 ja on sen mukaiset vuosisadat aikaansa edellä. Tai ehkä on hauskaa leikkiä sellaista ajatusleikkiä. Haukotus. Mielestäni futuristiset visiot, mahtaileva tuotanto ja artistin avaruuspukeutuminen kertovat pelkästään suhteellisuudentajun pyllähtämisestä. Eikö nyt vain voisi avata kuristavan ylänapin, unohtaa aurinkokuntien väliset asiat ja tehdä musiikkia?
