Pakko myöntää, että jo 1960-luvulla John Faheyiin ihastuneena olen vähän järkyttynyt, kun nyt vasta tutustun Kadonneeseen Mantereeseen, vaikka kyse on jo kolmannesta nimen taakse kätkeytyvän Lauri Mannerin originaalia kitaramusiikkia sisältävästä albumista. Vol. 3 eroaa edeltäjistään siinä, että ennen paljain sormin pikkaillut entinen punk/hc-basisti käyttää tässä metallisia sormiplektroja, mikä vain tehostaa akustisen kitaran muhkean kaikuisasti metallista sointia. Sointi ei juurikaan voisi olla luonnollisempi ja komeampi.
Fahey tulee levyä kuunnellessa jatkuvasti mieleen eikä Manner itsekään päävaikutettaan salaa mainioissa ja mittavissa hihanuoteissaan, joissa hän perkaa kaikki kymmenen biisiä perusteellisesti. Päinvastoin kuin Fahey, Manner ei ainakaan tällä levyllä ikävä kyllä vetele lainkaan slideä. Jälki ei myöskään ole tunnepoliittisesti kauhean bluesahtavaa, vaikka vanhojen Piedmont- ja delta-tyylien vaikutus on koko ajan läsnä monissa yksityiskohdissa.
Diggaan täysillä Finnish Primitive Guitar -otsikon logiikkaa, mutta ei tämä eri avovireillä liikkuva tavara kylmässä päivänvalossa kovin primitiivistä ole, vaan hyvinkin taidokasta ja jollain tapaa aika älyllistä soittoa. Jos ilmapiiri on lämpimän kiireettömästi ajaton, niin tietty melodioiden ja rytmien painotus olisi vielä syventänyt lopputulosta. Tällaisenään Vol 3:ssa on hiukkanen ”kitaramusaa kitaristeille” -vibaa, joka syö kokonaisuuden dynamiikkaa ja värikkyyttä.