Pitkän uran instrumentaalisen post-rockin parissa tehnyt God Is An Astronaut hallitsee isolla pensselillä kiireettömästi maalaamisen jalon taidon. Irlantilaisyhtyeen hypnoottisessa junnauksessa on imua ja tarpeeksi pieniä nyansseja ja melodisuutta, että harjaantumaton korvakin pystyy nappaamaan siitä kiinni ja musiikki tuntuu elävältä.
Tummaa ja surumielistä Epitaph-edeltäjäänsä (2018) valoisammin ja toiveikkaammin soivan Ghost Tapesin kappaleet ovat kuin pitkiä nostatuksia ja rakentamista kohti jotain suurta. Monesti jää kuitenkin tunne, että se kliimaksi jää joko tulematta kokonaan, lässähtää naamalle tai katkeaa seinään. Monet kappaleet jaksetaan ajaa sinne nelos- tai vitosvaihteelle saakka, muttei kuitenkaan enää kutoselle vaikka tilaa ja rahkeita siihen vielä olisi.
Levyltä jää myös kaipaamaan ehkä hitusen enemmän vaihtelua. Alkupuolisko avausraita Adriftista puolivälin Spectresiin saakka toimii uutuudenviehätyksen voimin, mutta sen jälkeen huomaa, että kaikki kortit on oikeastaan jo pelattu. Päätösraita Luminous Waves onnistuu sentään vielä kääntämään innostuskäyrän nousuun.
Ghost Tapes ei aivan yllä Epitaphin sfääreihin, muttei tee laadullisesti isoa notkahdustakaan.