Levyarvio: Levy kuin arvaamaton ja piikikkään kaunis Lontoo – Leon Vynehallin Rare, Forever soi kuin maailmankaupunki

Leon Vynehall
Rare, Forever
Ninja Tune

Kun joku musiikki kertoo meille selittämättömällä tavalla paikasta, siinä on jotain maagista – maagisempaa kuin ajassa kiinni oleminen. Leon Vynehallin uusin kuulostaa mielestäni tuntemaltani Lontoolta. En tarkoita mitään klubbailun ääniraitaa vaan sitä arkisempaa kaupunkia ja katuja. Rare, Forever on samalla tavalla arvaamaton ja piikikkään kaunis kuin Lontoo, levoton kuin kaupungin risteyksiin maalatut, kaistoja erottavat salamat ja pirstaleinen kuin lukuisista pienistä kylistä koostuva maailmankaupunki.

Rare, Forever kuulostaa myös levyltä jota ohjaa selkeä, yhden ihmisen visio. Tässä se eroaa kaupungista. Se on genretön. Ei hyppimällä genrestä toiseen vaan soimalla jossain genrejen tuolla puolen, lähes kollaasimaisesti. Vynehall luo synteesiä teknosta, housesta, klassisesta, jazzista ja dubista.

Levyn esteettinen sydän sykkii Mothran orkestraalisessa vyörytyksessä ja crescendoissa, sekä tavassa jolla tämäkin, levyn ehkä ainoa bängeriä lähentelevä raita, häviää. Kuin kuulisimme senkin ohiajavan auton ikkunasta. Kaupungissa.