Levyarvio: Metalcore-ruuvit löysällä – The Amity Afflictionin muodonmuutos ei suju kovin luontevasti

The Amity Affliction
Misery
Roadrunner

Australialainen The Amity Affliction on löysentänyt metalcore-ruuvejaan ja sisällyttää nyt soundiinsa niin pop punk- kuin elektro-vibojakin – selkeästi radioystävällisyyteen ja yleisöpohjan nuorentamiseen tähtääviä ratkaisuja. Lopputulema on huomattavasti edellistä, mainiota This Could Be Heartbreak -levyä (2016) keveämpi ja aika paljon muovisempi. Tältä varmaan kuulostaisi, jos Blink-182 tai – huokaus – Maroon 5 yrittäisi soittaa heviä.

Ei Misery silti kelvoton tuote ole. Avausraita Ivy (Doomsday) herättää syviäkin tunteita isolla kertosäkeellään ja huudetulla c-osallaan, ja nimikappale kurkottelee stadioneille suureellisuudellaan sekä häikäilemättömällä dubstep-metallillaan. Pop- ja kone-elementtien ja murjovien kitaroiden jopa hullunrohkea naittaminen aikaansaa toisinaan vilpittömiä hyvänolon tunteita, toisaalta esimerkiksi Feels Like I’m Dying -kappaleen nimi lienee suunnattu myös elektro-koukkujen alla riutuvalle kuuntelijalle.

Rohkeat irtiotot ja suunnanmuutokset tekevät itse musiikintekijöille usein hyvää ja synnyttävät toisinaan syvällisempiä levyjä, mutta The Amity Afflictionin hyvinvoinnista ei tämän albumin perusteella voi olla aivan varma.