Levyarvio: Moonspellin askel ei kepene – Mutta olisiko uusi levy voinut olla vieläkin suurempaa pauhua?

Moonspell
Hermitage
Napalm

Moonspellillä on lähe kolmekymmentä vuotta mittarissa ja 13. levy plakkarissa. Matkan jatkuessa askel ei kepene, vaan aihepiirit ovat tuttuun tapaan perimmäisten kysymysten äärellä kummuten tällä kertaa ihmisyydestä ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Bändi lavensi musiikillista ilmaisuaan jo edellisellä levyllään 1755 (2017), joskin nyt tavoite on osin jopa kauempana metallista kuin olisi osannut odottaa. Bändi kun käy välillä kurkkimassa puskien takaa jazzin suuntaan ja uskaltaa ottaa askelia Pink Floydin territoriolle.

Toisin kuin olettaa saattaa, Moonspell on sävellyksissään joltisenkin johdonmukainen. Hermitage on tasavahvaa työtä, josta puuttuvat nopeat iskut. Sen sijaan yhtye vetää mukaan kohti syvempää musiikillista mielenmaisemaa, jossa levollisuus, rauhallisuus ja myös hetkittäinen murheellisuus on perin usein läsnä. Musiikki piirtää samaa maisemaa kuin yhtyeen käsittelemät aihepiirit. Ihmiskunnan tulevaisuus kun voi ajatuksena rapsutella samoja hermokeskuksia, joihin Moonspellin sävelet tähtäävät.

Moonspellin tavoite ei ole mitenkään vaatimaton. Lopputulos on hyvä, mutta silti herää kysymys olisiko se voinut olla isompaa ja olisiko sen pitänyt olla isompaa? Kenties, mutta Moonspell onnistuu myös hieman vaatimattomammallakin ulospanolla.