Tämä on taas niitä levyjä, joita ei tarvitse montaa tahtia kuunnella tajutakseen mistä blues, funk, soul ja reggae ja sitä kautta myös rock ovat lähtöisin. Ne kaikki soivat tässä yhtaikaa. Oumou Sangare taitaa olla eteläisen Malin wassolou-musiikin maailmalla tunnetuin tähti, mutta eiköhän feministiksi tunnustautuva Nahawa Doumbia tunneta näillä eväillä kohta yhtä hyvin.
Ilman vibraattoa kurkusta käsittämättömällä voimalla purkautuva ääni välittää mykistävän määrän tunnetta ja voimaa. Toki erojakin on, mutta tietty yhteys nuoreen Arethaan on selvä.
Kitaristi N’Gou Bakayokon sähäkästi tuottama Kanawa – joka tekijän mukaan on vetoomus nuorille, etteivät nämä pakenisi maastaan Eurooppaan ja Amerikkaan, vaan jäisivät ratkomaan oman maansa ongelmia – ei todellakaan peittele juuriaan. Bändissä ngonit (aavikkoluuttu) purkavat ikiaikaisia blues-juoksutuksia ja iskeviä funkyjä breikkejä etulinjassa, vaikka rytmisektio pääosin koostuukin länsimaisista perusinstrumenteista.
Biisit ovat järjestään asiaa. Didadi on Doumbian kotikontujen perusrytmi ja kulkee aivan murhaavalla imulla ja erämaalaivan tavoin puolelta toiselle heilahtelevalla riffillä. Hine on heleine lapsikööreineen levyn valoisin kappale, mutta syvin on tummasävyisen rauhallinen Adjorobena, jonka tuskaisen viiltävä blues-melodia nostaa ihokarvat pystyyn.
Kunhan pandemia tyrehtyy, niin äkkiä vaan Nahawa Doumbia tänne keikalle. Kyllä lähtee!