Kun bändissä soittavat palvomani Savatagen kitaristi Chris Caffery, superbasisti Steve DiGiorgio, Fates Warningin ex-rumpuvelho Mark Zonder ja Judas Priestissä kannuksensa hankkinut laulaja ”Ripper” Owens, ainakin miehistön pitäisi olla kunnossa.
Ei se ole.
Ukot tunnetaan toki suurbändeistä, mutta heistä kenenkään maine ei perustu biisinkirjoitustaitoihin. Ei siis yllätä, että nelikon eponyymi ihan liian pitkän tunnin kellottava debyytti on huippuhetkinäänkin enintään keskinkertaista jenkkihevibulkkia.
Biiseissä ei ole yhtään innostavaa koukkua. Säkeistömelodioita ei oikein edes ole eikä kertosäkeistäkään muista levyn päätyttyä yhtäkään. Toistuvassakaan kuuntelussa. Soitolta ja soundeiltaan levy on ammattijälkeä eli niin virkamiesmäisen tylsä kuin vain umpirutinoituneet sessioveteraanit voivat tehdä. Cafferyn taito kuuluu kitarasooloissa, mutta pystyyn kuolleet riffit voisivat tulla yhtä hyvin vaikka tietokoneesta. Lyriikat ovat yhtä inspiroituneita kuin biisitkin. Kaiken päällä Owens laulaa kuten aina: robottimaisen teknisesti ja yhtä sielukkaasti.
Frontiers-lafkan pomo tykkää koota superbändejä, mutta Spirits Of Firen olemassaololle ei musiikillisia syitä ole yhtäkään.