Hämmentävä levytys. Ben Harper sulkee Winter Is For Lovers -albuminsa ulkopuolelle lahjakkuutensa runsaan ulkokultaisen suitsutuksen sekä levottoman pintajulkisuuden, mutta myös hyvin hedelmällisen yhteistyön vankan roots-musisoinnin legendojen ja ammattilaisten kanssa. Vuosikausia omassa kammiossa kehitelty yhden miehen ja symbioosissa kukoistaneen lap steel -kitaran olohuonesinfonia jaetaan kotikuunteluun kaikille kiinnostuneille. Tarjolla on lämmin ja intiimi tuokio pelkistettyä mutta silti hienosävyistä, sanatonta soittoa. Harperin hallitsema kitaramusiikin kirjo klasarista ja flamencosta havaijinliukumaan ja syvään bluesiin sävyttää otsikoituja ja biiseihin nimikoituja teemoja irrallisen vapaamuotoisesti.
Hämmentävintä itse asiassa onkin, etteivät albumin kutsuva nimi ja kappaleiden geopoliittinen paikannimistö Istanbulista Pariisiin tunnu saavan järin leimallista katetta melodioiden sovituksista ja soitannasta. Kiittimet ristiin siitä, ettei Harper ole kulttuurisesti ominut eri maailmankolkkien kliseisimpiä musavinjettejä, mutta oudoksuttavaa on vaikkapa Harlemin verkkainen käyskentely tai Brittanyn folkkipolkan hento kulku.
Harras ja keskittynyt nautiskelu sylikitaran kapea-alaisilla soinnuilla ja liukusäädöillä tuottaa mielihyvää äänigalleriallaan ja soiton taidokkuudella, mutta sulavien ja svengaavien melodioiden diggari jää vaille täyttymystä.