Pearl Jamin jähmeähkön Gigaton-albumin (2020) jälkeen solisti Eddie Vedderillä on riittänyt aikaa myös henkilökohtaiselle projektilleen. Herran edellisestä varsinaisesta sooloalbumista Ukulele Songsista onkin vierähtänyt peräti 11 vuotta.
David Bowie ehti julkaista oman Earthlinginsä vuonna 1997, mutta nyt on toisella puolella rapakkoa musisoivan Maan asukkaan vuoro. Etukäteen uskalsi varovasti odottaa, että 57-vuotias Vedder olisi löytänyt sooloillen hieman raikkaampia ilmaisutapoja. Ainakaan Earthlingiä kuunnellessa ei tarvitse liiemmin miettiä miehen emobändiä, sillä useissa kohdin ainoa yhtymäkohta Pearl Jamiin on Vedderin tavaramerkkisoundi.
Ukulele on viskattu sivuun, ja tällä kertaa mies tuntuu hurahtaneen muun muassa aikuisrockiin. Jo avausraita Invincible hämmentää, sillä se on silkkaa kasarirockia ja esittää grunge-veteraanin jonkinlaisena valaistumisen kokeneena köyhän miehen Peter Gabrielina.
Haluaisin olla kärpäsenä katossa, kun vanhat Pearl Jam -fanit kakistelevat iloluontoisen kaljakantrihölköttely Picturesin kanssa.
Kakkosraita Power Of Right hämmentää pinnallisella radiorokkailullaan, kun taas sympaattisessa Long Wayssä kaasutellaan Tom Pettyn matkassa preerialle.
Ei-niin-positiivinen hätkähdyttävyys vain yltyy levyn edetessä. Karmean punk rock -rykäisy Good And Evilin mukanaololle muutenkin ylipitkällä albumilla on vaikea löytää perusteita. Haluaisin myös olla kärpäsenä katossa, kun vanhat Pearl Jam -fanit kakistelevat iloluontoisen kaljakantrihölköttely Picturesin kanssa.
Hyviäkin hetkiä silti löytyy. The Haves on artistin maneereista huolimatta pätevä akkariballadi, ja mureasti rokkaava Rose Of Jericho voisi toimia ytyisästi myös Pearl Jamin albumilla. Mrs. Mills ansaitsee hatunnoston yllättävän toimivana Beatles-pastissina.
Vedder saa levyllään seuraa suurnimistä, kuten Stevie Wonder, Elton John ja Ringo Starr, mikä kielii siitä, että entinen raivoisa vaihtoehtosälli on nykyään vankasti jalustalle nostettu rock-establishmentin jäsen.
Earthling on hajanainen ja etäiseksi jäävä mutta toisaalta paineettoman kuuloinen levy. Kuin tahallaan fokuksen roskikseen heittäneeseen albumiin on joka tapauksessa vaikea suhtautua ilman otsankurtistuksia.
Vedderin tosiystävät silti antanevat huterimmat harha-askeleetkin anteeksi.