Heti kun Vuokkoset reuhahtaa liikkeelle, tiukan punk-runnomisen päälle iskee rytmiin jotenkin määrätietoisesti hidastettu, selkeästi artikuloitu ja rivien lopputavua aggressiivisesti venyttävä laulutyyli. Jumal’avita, ihan kuin Sehr Schnell olisi opetellut soittamaan yhteen tiukemmin ja rankemmin. Ja tiiviimmin, niin kuin naisten intiimihygienian tuotemerkiltä nimensä omaksuneelta bändiltä sopii olettaa. Treenatusta soitosta ja terävämmistä soundeista riippumatta Vuokkoset edustaa punk-höyläyksen vapaan liikkuvuuden maagista vaihetta, kun keskisormen näyttämiselle muototarkan ja jähmettyneen valtavirran rockin suuntaan alkoi tulla raivokasta katetta.
Konstit ovat kapeat, mutta juuri siksi ne purevat rockin puisevampaan laitaan kuin taltta. Älpeen mitassa ja remellyksen sivustaseuraajan korvin kappaleiden yhdenmukaisuus saa ennen pitkää kaipaamaan punk-levyjen soiton ideaalia, jossa singlepakassa on vaihtelua vähintään joka viidennen kipaleen tullen. Mutta huolettomammin heittäytymällä voi lähennellä linjakkaan Ramones-jatkumon euforiaa, jossa tautologisen kompin ja räimeen ei koskaan toivoisi päättyvän. Vuokkoset kuitenkin janoavat kuulijoita, jotka ottavat myös proosallisemmat sanoitukset kuuleviin korviinsa ja tajuavat asioista huolestumisen ja hurjistumisen olevan tätä päivää ja vuosituhatta.