Levyarvio: Räyhäkkäästi laakista päähän – Powerwolfin semisinfoninen heavy houkuttaa yhteislauluun

Powerwolf
Call Of The Wild
Napalm

Saksalaisesta Powerwolfista on tullut vuosikymmenessä täydestä syystä yksi Euroopan suosituimmista powermetallibändeistä. Sitä voi verrata useallakin tavalla Sabatoniin, sillä molempien kiistattoman viihdyttävyyden peruspilarit ovat samat: oma välittömästi tunnistettava gimmicki, yhtä tunnistettava laadukas laulaja sekä runsaudensarvellinen perkussiivisen rytmikkäästi tamppaavia, melodisen yksinkertaisuutensa takia laakista päähän tarttuvia biisejä, joilla sopivasti räyhäkkään muttei kuitenkaan liian aggressiivisen heavyn ystävien pulssi nousee ja kielenkannat urkeavat yhteislauluun.

Kahdeksas albumi Call Of The Wild ei muuta Powerwolfin voittokaavasta mitään. Se on taivaan mannaa voimasusikasteensa saaneille: komeasti baritonissa laulettua, kuorovahvistettua ja semisinfonista meloheviä goottikauhumörkö- ja uskontoteemoilla. Kuten aina, biisien kertosäkeet jäävät päähän kuin purkka tukkaan, mutta alan kaiketi puutua bändin status quoon, sillä en nostaisi uudelta levyltä bändin best of -kokoelmalle kuin saksaksi lauletun, katedraalin kokoisen Glaubenskraftin ja todella komean Alive Or Undead -balladin, jossa Attila Dornin ääni syleilee taivaankantta ja saa kylmät väreet liikkeelle.