Voiko musiikki olla samanaikaisesti rasittavaa ja nautinnollista? Belgialaiselle Balthazarille tämä ei ole kysymys eikä mikään. Yhtye koketeeraa viidennellä pitkäsoitollaan tungettelevin sävyin, mutta löytää samalla kliseisimmillekin äänilleen niin sydämellisiä sisältöjä, että levy on pakko ottaa vastaan luineen nahkoineen.
Ristiriidan taustalta avautuu johdonmukainen yhtälö. Sand on katkotonta kevytelektron, hissisoulin ja imellettyjen kertosäkeiden juoksutusta, jonka helppous miltei hävettää. Aavistuksenomaiset varianssinsa Balthazar luo täyteläisillä melodiamaaleilla, afrobeat-höysteillä ja albumin ydindikotomiaa kärjistävillä lauluraidoilla. Soinnissa häivähtävät muovi ja keinovärit, mutta pinnan tuntumassa on myös väärentämätöntä ja puhuttelevaa sielunhaikeutta.
Lähtökohtia olisi houkuttelevaa moittia opportunistisiksi, kyynisiksikin. Mutta juuri näistä Balthazar on loppujen lopuksi täysin vapaa. Mitä avaramielisemmin Sandia kuuntelee, sitä yksiselitteisemmin sen naivistinen tunteikkuus nousee esille. Vaikka yhtye olisi voinut suosiolla karsia liudan maneereitaan, välittää se pohjimmaisen läheisyydenkaipuunsa äärimmäisen vilpittömässä ja anteeksiannettavassa muodossa.
Tarvitsevuutena, johon voi vastata vain samalla mitalla.