Witchcraft-yhtyeen Magnus Pelanderia ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Pelkkä lauluääni ja nylon-kielinen kitara ilman päällekkäisäänityksiä – siinä on aika minimalistinen lähtökohta kenelle hyvänsä tehdä albumillinen musiikkia.
Muhevilla retrosoundeilla taltioidulla doom-jytämusiikilla vankan kulttikannatuksen hankkinut Witchcraft on toki alusta asti ollut henkisesti varsin lähellä 1960-70-luvun taitteen esoteerista folk-psykedelia- maastoa. Enemmän Roky Ericksonin kuin oikeaoppisten metallijumalien nimeen vannova Pelander edustaa ajatuksiltaan doom-kentän hämympää laitaa.
Black Metal -kokonaisuus vie ajatuksen herkästä synkkyydestä maaliin. Iholla kihelmöivässä kitarassa ja vähäeleisen tunteikkaassa laulussa kuuluu ruotsalaisen rockin keskeinen vahvuus ja helmasynti. Pelanderin ilmaisu on hauraudessaankin äärimmäisen harkittua ja tyylitietoista. Aivan kuin hän olisi tietoisesti päättänyt tehdä kadonneen kulttiklassikon eli friikeille suunnatun levyn, jota seuraavan sukupolven Pelanderit ihailevat.
Karsitussa ilmaisussa on vaaransa, koska jokainen asia kuuluu korostuneena. Elegantisti ilmaistu depressio. Olen elänyt yhteiskunnan ulkopuolella. Pateettiset tekstit ja kappaleiden nimet rynkyttävät tahattoman komiikan portilla. Ihanan analogisesti humiseva synkistelyfolk pyörii sinnikkäästi itseparodian tuntumassa.
