Seattlen grunge-skenen garageimmin remeltävä edustaja on 30 vuotta perustamisensa jälkeenkin vahvasti oma itsensä. Se rämisee ja kolisee vallattomasti, on hauska ja intensiivinen, rento ja tiukka.
Juhlavuotensa kunniaksi yhtye tuntuu kääntäneen ikääntymiseensä uuden lehden. Ensimmäisen kautensa se oli hassu, toisen jakson vakavamielinen ja nyt vaikuttaa olevan meneillään inhorealistisen kyynisyyden kausi. Huumori on bändin ilmaisussa ja Mark Armin sanoissa mukana edelleen, mutta nyt Arm sylkee viiltävää ja sysimustaa havainnointia nykyajan kajahtaneisuudesta.
Harvoin sanoituksia tulee näin tarkkaan edes kuunneltua, mutta kun lyriikan myrkyllisyyden havaitsee, siitä on hankala päästää irti. Arm käsittelee liudan maailman epäkohtia kärttyisen virnuilevaan tyyliinsä. Osansa saa sosiaalisen median ihannointi (Kill Yourself Live), joukkoampumiset (Please Mr. Gunman) ja kirkollinen tekopyhyys (21st Century Pharisees).
Musiikillisesti Mudhoney on yhä viriili, ja painokas soitto rullaa irtonaisesti. Kohkaus on ehkä laantunut keskitempoisemmaksi reuhtomiseksi, mutta kuuluu se Stoogesin vaikutus vahvana vähemmässäkin vouhkaamisessa. Digital Garbage on hyvä levy, joka ajatuttaa, naurattaa ja saa jalankin vippaamaan.
