”I was born on an Air Force base/nineteen-sixty-two/A rocket launch into outer space/ knocked me out of the womb.” Vuoden paras aloitus. Mudhoney ei koskaan saavuttanut yhtä laaja-alaista suosiota kuin monet aikalaisensa, mutta se on ainoa 90-luvun Seattle-bändi, joka kykenee vielä tuottamaan merkittävää musiikkia aina, kun malttaa lakata uskomasta omaan slacker-imagoonsa. Muut ovat hajonneet tai kehränneet ympärilleen hermeettisen kotelon.
Uuden levyn sanoituksissa viitataan toistuvasti pommeihin ja räjähdyksiin. Musiikki tekee näille viittauksille kunniaa, oli kyseessä The Stooges -asiaan kuuluva kitararämistely tai ulvovat torvet. Hiukan puolivälin jälkeen tempo laskee hetkeksi ja ikävä kyllä samalla laskee myös sävellysten taso. Let’s Drop In kuulostaa treeninauhalta, hahmotelmalta, ja On The Moven riffi ei kanna niin pitkälle kuin bändi luulee. Onneksi In Search Of… ja pohjattoman älytön Blindspots pelastavat tilanteen.
Mudhoney on yksi maailman parhaita ikuisia kulttibändejä ja se on tehnyt parhaan levynsä kymmeneen vuoteen. Uutukainen on toistaiseksi ainoa Bush Jr:n valtakauden hyvä protestilevy. Mistä johtuu, että Reagan ja Thatcher stimuloivat niin paljon hyvää musiikillista protestia, kun taas Dubyan ja Blairin aikaansaama poliittis-musiikillinen liikehdintä on nihkeätä ja ällöttävää?
