On levollista kuunnella albumia, jossa tekijä tuntuu olevan näin sataprosenttisesti omalla alueellaan. Antti Reikko on osoittanut hallitsevansa englanninkielisen indierockin muotokielen Koria Kitten Riotin ja Johnny Superheron keulilla, mutta nyt hän on julkaissut suomenkielisen soolodebyyttinsä.
Musiikillisesti hän ei ole lähtenyt kauas aiemmista tekemisistään, ja miksi lähtisikään jos hallitsee näin suvereenisti power popin perinteen. Kaikkea on yltäkylläisesti: kekseliäät melodiat, runsaat ja hymyilyttävän oivaltavat sovitukset. Imelyyttä ei pelätä, eikä toisaalta törkeitä fuzz-kitaroitakaan – vaikka samassa biisissä. Kaikkea vetää eteenpäin juuri sellainen McCartney-bassottelu, joka tällaiseen musiikkiin kuuluukin. Reikko on syvällä pelissä mutta pysyy helposti lähestyttävänä.
Kielen vaihtaminen tuo sinänsä tuttuja latuja tallaavaan, mutta tarttuvaksi sävellettyyn materiaaliin lisää särmää. Reikon laiskasti lesoileva laulutyyli istuu suomen kieleen hauskasti.
Suosittelen niin Jason Falknerin kuin Egotripinkin fanien kesäiltoja lämmittämään.