Sunderlandilainen Field Music on vältellyt valtavirtaa jo parin vuosikymmenen ajan. Tokko yhtyeen kahdeksaskaan levy muuttaa kurssia. David ja Peter Brewisin visio on niin omaleimainen ja samalla eklektinen, että vain harva voi täysin tavoittaa sen.
Flat White Moon tuo tämän kaksijakoisuuden konkreettisesti esiin. Odotettua suoraviivaisempi levy on täysin esittäjiensä näköinen, mutta samalla sen vuolas sisältö kuulostaa brittiläisen taiderockin ensyklopedialta, jota voisi lukea melkeinpä kuka tahansa. No Pressuren fraseerauksessa häivähtää David Bowie, In This City funkailee Peter Gabrielin tahdissa, ja Do Me A Favourin tunnelmankuljetuksessa on XTC:n notkeutta. Harva viitteistä on ajankohtainen.
Onneksi antaumuksellinen emulointi myös viehättää. Vaikuteyhdistelmät sulavat toisiinsa luontevasti, ja esitykset pulppuavat naurettavankin vaivattomina. Lisäksi Field Music karttaa jälleen kerran puolivillaisuutta: melodioilla on poikkeuksetta sekä päämäärä että perusteltu lupa viipyä sivupoluilla. Levyn varsinaiset johtolangat löytyvät lauluraidoilta. Tekstien henkilökohtaisuus kielii siitä, että kappaleiden syvimpiä merkityksiä kannattaa etsiä kaukaa muodon takaa.
Lopulta konkarit selviävät tästäkin naamioleikistä voittajina. Päätyipä Field Music tekemään mitä tahansa, se on kiistatta sinut itsensä kanssa.
