Jostain syystä musiikkimaailma onnistui säilyttämään tämän aarteen minulta salassa näinkin pitkään. Jos brittiläisestä Field Musicista mainitsee ensimmäisenä sen seikan, että yhtyeen musiikki muistuttaa The Beatlesia ja The Beach Boysia, ei se vielä anna kovinkaan kiinnostavaa tai poikkeuksellista vaikutelmaa. Niitähän indiepop-yhtyeet ovat pääasiassa kopioineet vuosikaudet. Se, että Peter ja David Brewis ovat veljeksiä ja muodostavat yhtyeen, on jo kiinnostavampaa. Ja varsinaisia popnörttejä he ovat myös, jopa neroja, jos minulta nyt kysytään.
Tähän mennessä Sunderlandin säveltäjänerot ovat julkaisseet vaihtelevan miehistön avustuksella kolme musiikkilehdistössä pystyyn kehuttua albumia. Hiljattain nelihenkiseksi kasvanutta yhtyettä on tavattu verrata XTC:hen, sillä se suodattaa harmonisesti rikkaat laulunsa eräänlaisen new wave -suodattimen läpi.
Plump on mitaltaan puolta lyhyempi kuin toissavuotinen edeltäjänsä Field Music (Measure). 35 minuuttiin mahtuu jopa 15 kappaletta ja häkellyttävästi ensiluokkaista, yllättävää, haastavaa ja miellyttävää musiikillista informaatiota. On suorastaan ällistyttävää, miten suvereenisti yhtye voi kuulostaa yhtä aikaa näin historiatietoiselta ja uudistusmieliseltä.
Avauskappale Start The Day Rightin Led Zeppelin -kitarat johdattelevat viekkaasti pianon ja mellotronin säestämään mansikkapaikkaan. Orkestraaliset välisoitot ja -kappaleet luovat levyyn elokuvallista kerrontaa ja siirtymiä. Sorry Again, Mate ja Guillotine vertautuvat omissa korvissani deep pop -ajan Wigwamiin asti. A New Townin ja Choosing Sidesin valkoinen funk ja villit, tropikaaliset rytmit vetävät kekseliäisyydessään vertoja TV On The Radion ja Grizzly Bearin villeimmille kokeiluille. Tiivis ja tarttuva From Hide And Seek To Heartache ja ovelasti levyn viimeiseksi jätetty single-lohkaisu (I Keep Thinking About) A New Thing ovat varsin hitikkäitä raitoja.
Plumb on häkellyttävä mutta otteensa pitävä, tiivis teos, jonka runsaudensarvesta riittää kuunneltavaa pitkäksi ajaksi.
