David ja Peter Brewisin kunnianhimossa on jotain hyvin inhimillistä. Veljekset vastaavat Field Musicin musiikista sekä sen tuottamisesta, äänittämisestä ja masteroinnista omassa studiossaan. Kansien tekemisessä ei tietenkään tarvita ulkopuolista apua.
Field Musicin kolmas albumi eroaa aiemmista erityisesti siten, että nyt musiikkia on mukana enemmän – peräti 20 biisin ja 72 minuutin verran. Taso ei kuitenkaan notkahda missään vaiheessa. Kuten ei notkahtanut kolmen vuoden tuumaustauon aikana School Of Language- ja The Week That Was -nimillä julkaistuilla sooloillakaan.
Field Music (Measure) -albumin äänikuvan tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi taitava jousisoittimien käyttö, terävästi helisevät kitarat ja täsmällinen mutta yllättävä rummutus. Huolellinen mutta oivaltava pop avautuu vähitellen ja viittaa moneen suuntaan, omassa mielessäni erityisesti XTC:n 1980-luvun alussa julkaisemiin levyihin ja Lindsey Buckinghamin biiseihin Fleetwood Macin Tusk-tuplalla. Aivoissa kutittelee myös ajatus Roxy Musicista ilman strutsinsulkia ja hassuja haalareita.
Kun kahdella ensimmäisellä albumilla koskettimia soittanut Andrew Moore päätti ruveta kokiksi, hänen tilalleen kiinnitettiin kosketinsoittaja-kitaristi Kev Dosdale ja basisti Ian Black. Jos nelikko uskaltaa keikoilla irrottautua levytetystä muodosta, voidaan varmasti puhua 2000-luvun parhaasta progressiivisesta popista.
Soundi tavoitti David Brewisin kotoaan Sunderlandista.
Miten sinun ja Peterin kappaleet eroavat toisistaan?
– Se on hyvin ilmeistä meille ja ihmisille, jotka tuntevat meidät hyvin. Esimerkiksi tyttöystävämme tietävät heti, kumman kappale on kyseessä.
– Tietenkin lauluäänissämme on eroja. Niitä voi olla hankala erottaa toisistaan, koska laulamme samalla aksentilla. Laulamme aina omat laulumme. Se on varmaan ilmeisin asia. Sen lisäksi Peterin laulut ovat ehkä musikaalisempia. Niissä on enemmän sointuja, ja ne yhdistyvät toisiinsa hyvin nokkelalla mutta kuitenkin perinteisellä tavalla.
– Hänen sanoituksensa ovat ehkä hiukan varautuneempia kuin minun tekstini. Ne ovat myös hiukan abstraktimpia. Hän ei ole kovin avoin persoonallisuus – siis teksteissään. Muuten hän on hyvin sosiaalinen ja tulee toimeen kaikkien kanssa. Hän ei vaan paljasta syvimpiä tunteitaan kovin monille.
Brittiläisen rockin historiassa on monia tappelevia veljespareja. Kuinka hyvin te tulette toimeen keskenänne?
– Olemme hyvin läheisiä ja kunnioitamme toisiamme paljon. Etenkin viimeisen kolmen vuoden aikana, kun Field Music oli talviunessa, opimme suhtautumaan toisiimme ja kunnioittamaan toistemme päätöksiä uudella tavalla. Opimme antamaan toisillemme tilaa, kun siihen on tarve.
– Joskus toki turhaudumme toisiimme. Studiossa tietenkin on jännitteitä, koska vietämme siellä niin paljon aikaa yhdessä. Harvoin kuitenkaan menemme niin pitkälle, että näyttäisimme avoimesti vihamielisyytemme.
Laitoitko ”talviunen” aikana biisejä sivuun Field Musicia varten?
– En laittanut. Kun aloitimme tämän levyn työstämisen viime keväänä, minulla oli vain yksi laulu. Share The Words oli ainoa, minkä olin tehnyt sen jälkeen kun sain School Of Language -levyn valmiiksi syksyllä 2007. Seuraavan kahden vuoden aikana en kirjoittanut juuri mitään.
– En tee paljon lauluja. Minulla ei ole minkäänlaista varastoa, josta voisin ottaa lauluja tai edes niiden aihioita käsiteltäväksi. Aina pitää alkaa alusta. Uskon, että se pitää homman jotenkin tuoreena.
Field Musicin yhteydessä on puhuttu muun muassa XTC:stä, Fleetwood Macista, Kate Bushista ja Yesistä. Tuntuvatko ne oikeilta viitteiltä?
– XTC-vertaus on yleinen, mutta aika hankala. Luulen ymmärtäväni, mistä siinä on kyse, mutta olen tietääkseni kuullut vain yhden heidän levynsä alusta loppuun. Sekin on heidän ensimmäinen albuminsa, mikä on hyvin erilaista tavaraa kuin meidän musiikkimme. En edes pidä siitä kovin paljon. Jotkut kuulemani myöhemmät kappaleet ovat ehkä lähempänä meidän musiikkiamme.
– Uskallan sanoa, että XTC ei ole vaikuttanut meihin millään tavalla. Kate Bush sen sijaan on yksi suurimmista suosikeistamme. Samoin pidämme todella paljon kummastakin Fleetwood Macista – Peter Greenin johtamasta bluesbändistä ja 70-luvun täydellisestä radiopopyhtyeestä. Yesistä en tiedä oikeastaan mitään, mutta Genesiksen parista varhaisesta levystä pidämme kovasti.
Teksti: TERO ALANKO
