Levyarvio: Täydellistä jälkeä äärilaidoilta – Tapani Rinteen soololevy hehkuu meditatiivista valoa

Tapani Rinne
Foghornia
Signature Dark

Zen-munkin tavoin Tapani Rinne on hionut tyyliään ja näkemystään luonnon ja teollisen yhdistäjänä pitkällä kaavalla sekä RinneRadiossa että muissa projekteissaan. Foghornia on neljäs varsinainen soolotyö ja siihen pätee vanha aforismi, että viisaus ei ole jokapäiväistä uuden hankkimista, vaan jokapäiväistä poisheittämistä. Kuuttakymppiä lähestyessään Tapani alkaa olla tosiaankin äärilaidalla ja jälki on erittäin lähellä täydellistä. Tarkemmin sanoen se on Foghornialla enimmän aikaa täydellistä.

Kuten uuden Signature Dark -levymerkin nimikin kertoo, yhtiö hakeutuu genrerajoista piittaamatta tummanpuhuvien ja melankolisten äänimaisemien äärelle ja kokee Foghornian olevan juuri sitä. Itse en koe levyä mitenkään ensisijaisesti synkeänä. Itse asiassa löydän siitä hyvinkin aitoa meditatiivista valoa ja koen musiikin äärimmäisen rauhoittavana. Foghornia avautuu pääsääntöisesti merellisenä laivojen sumutorvien verkkaisena sinfoniana, vaikka ohjelmasta löytyy niinkin lähtökohtaisesti urbaani numero kuin Erottaja, missä selvästi pieni liikenneruuhka syntyykin.

Ykkösaseenaan Tapanilla on bassoklarinetti, josta hän loihtii huikaisevan täyteläisesti avaria soundeja. Niitä voi hyvinkin sanoa helliksi ilman minkäänlaista siirappista sentimentaalisuutta. Puhallettua materiaalia hän täydentää pienimuotoisesti industriaalisella elektroniikalla ja manipuloimalla, ei vähiten kaiuilla. Jonkinlainen aaltomaisuus on alati läsnä.

Ihmettelen kovasti, jollei Foghornia lukeudu ”vuoden parhaat” -listaani.