Brian Eno julkaisi vuonna 1978 levyn Ambient 1: Music For Airports, jonka hihanuoteissa hän määritteli ambientia musiikiksi, jonka voi jättää taustalle, mutta joka palkitsee tarkemman huomion, jos sille haluaa sen suoda. Viimeisen 45 vuoden aikana kyseinen musiikki on kehittynyt suuntaan, jossa määritelmän jälkimmäinen puoli jää usein toteutumatta ja kiinnostavampia tulkintoja aiheesta saattaa kuulla esimerkiksi lähi-Alepan kylmäosastolla.
Onneksi vastaan tulee säännöllisesti myös helmiä.
Grey on tehty bassoklarinetilla – joka soi sekä omana ilmaisuvoimaisena itsenään että manipuloituna – ja elektroniikalla. Tuloksena on levy, jonka pintakerros on rauhoittava ja miellyttävä, mutta lähemmällä kuuntelulla paljastuu todella syvä erilaisten tekstuurien ja tilojen sinfonia. Erityisen onnistuneesti levyllä on rakennettu manipuloitujen ja orgaanisten tekstuurien yhteispeli. Jälkimmäisiin kuuluu bassoklarinetin soinnin lisäksi esimerkiksi soittimen läppien kolinaa ja soittajan hengitystä: ihminen, puu ja metalli.
Viime vuosina Rinteen tekemisissä on omaan korvaan eletty jonkinlaista etsikkoaikaa. Grey kuulostaa löytymiseltä.
